No Life?

Meinasin aluksi kirjoittaa kauhean angstipostauksen siitä kun mulla ei ole minkäännäköistä elämää, olen huono ihminen ja ini-ini, mutta sitten tajusinkin, että se olis tyhjää puhetta. Onhan mulla elämä. Ja vieläpä aika hyvä sellainen!
Tai siis, no, onhan siinä montakin asiaa, jotka voisi olla paremmin, mutta yleisarvosana on silti hyvä.

Miksi sitten tuumasin kitistä olemattomasta elämästä?
Johtuiko se siitä, että vietin lauantai-illan yksin lueskellen satuja ja syöden sipsiä? Vai siitä, että ensi viikon kohokohta on suunnittelemani kirpparireissu? Eh, mitä? Pitäisikö minun olla tyytymätön elämäntapaani vain koska se ei ole... hmm.. vauhdikas? Koska en juhli? Tai jos juhlin siihen ei liity baari?
Uuh, joo, tylsä minä.
Luen, piirrän, askartelen, ompelen, matkustan, kahvittelen, kuuntelen musiikkia... olen no-life? Olenko tosiaan? Leimataanko minut elämättömäksi vain koska omassani ei ole montaa ihmistä, vaikka ne muutamat, jotka siihen kuuluvat, ovat siellä hyvin pysyvästi? Sama mitä teen, mutta jos teen sen yksin, olen outo, ulkopuolinen, sosiaalisesti rajoittunut, nörtti, no-life?  Mitä?

ARGH! Pääni räjähtää tämän yhteiskunnan kanssa.

Mutta minä viihdyn omassa elämättömässä elämässäni.
Vaikka en olisi tehnyt päivällä mitään "muuta kuin istunut tietokoneella", menen iltaisin nukkumaan onnellisena.
Kuinka moni voi sanoa samaa?

The army of my little friends

Tätä touhuan nykyään; sotalapsia.

Niiden tarina ulottuu kauas vuoteen 2011 kun eräs nuori nainen sai päähänsä, että "AHHAA! Eihän chibimäisen pehmon tekeminen niin vaikeaa voi olla!" jä päätti omin hennoin kätösin ommella yhden sillä valtavan suurella tietämyksellä, joka hänellä oli käsitöistä. Noh, tulos oli varsin reppana (kuvassa oleva ainoa valmis lapsonen), ja kun tekijän sisko näki kyseisen räpellyksen, tarina sai syvyyttä kun sisko rääpäleelle nauraessaan kommentoi; "Tiäkkö, niissä vanhoissa sotaelokuvissa, misä on aina pari semmosta rispaantunutta sotaorpoa ja niillä lapsilla on aina ihan yhtä rispaantunut ja kurja nukke. Tää tyyppi näyttää ihan semmoselta."

Ja niin alkoi Sotalasten tarina.

Ei ne kauniita ole, mutta jokainen on kursittu kokoon suurella rakkaudella, eikä yksikään Lapsi ole samanlainen kuin toinen.

Nämä kaverit lähtevät hyviin koteihin kunhan saavat päälleen vaatetta, nassun ja hiukset. Kangaspaloista tulee aikanaan kolme omaa kokeilua.

Talviaurinko

Mikä se sieltä pilvien raosta pilkistää?
Onko se aurinko?
On se jännä, kun joulusta on selvitty niin tuntuu, että talviki on jo kevääksi kääntymässä, vaikka onhan tässä vielä monta kuukautta pakkasia ja loskaa jäljellä.  Mutta virkein mielin.
Tosin, en mää kyllä aina oikein jaksa käsittää, mikä siinä kesässä on niin odottamisen arvoista. On vain kuumaa ja kaikenmaailman höttiäisiä ja koko ajan hiki. Pleh.

Lueskelin tässä pari päivää sitten historiallisista keksinnöistä ja niiden patentoimisestä (jep, what? x,D) ja mietin vain pienessä mielessäni, miten miljardi kertaa mielenkiintoisempaa sekin oli kuin saumojen poikkileikkausten piirteleminen. Surullista.
Ei kai se kaksi ja puoli vuotta niin pitkä aika ole? Eihän?

Mutta olisi vaan todella hienoa joskus elää hetkessä, eikä aina vain odottaa jotakin. Ehkä se ei ole mahdollistakaan, en tiedä.


Ai niin, pitäisi edelleen etsiä täältä jokin kiva lenkkipolku. Joku sellainen luonnonhelmainen.
Katsotaan, jos saisin joku päivä aikaiseksi.