No Life?

Meinasin aluksi kirjoittaa kauhean angstipostauksen siitä kun mulla ei ole minkäännäköistä elämää, olen huono ihminen ja ini-ini, mutta sitten tajusinkin, että se olis tyhjää puhetta. Onhan mulla elämä. Ja vieläpä aika hyvä sellainen!
Tai siis, no, onhan siinä montakin asiaa, jotka voisi olla paremmin, mutta yleisarvosana on silti hyvä.

Miksi sitten tuumasin kitistä olemattomasta elämästä?
Johtuiko se siitä, että vietin lauantai-illan yksin lueskellen satuja ja syöden sipsiä? Vai siitä, että ensi viikon kohokohta on suunnittelemani kirpparireissu? Eh, mitä? Pitäisikö minun olla tyytymätön elämäntapaani vain koska se ei ole... hmm.. vauhdikas? Koska en juhli? Tai jos juhlin siihen ei liity baari?
Uuh, joo, tylsä minä.
Luen, piirrän, askartelen, ompelen, matkustan, kahvittelen, kuuntelen musiikkia... olen no-life? Olenko tosiaan? Leimataanko minut elämättömäksi vain koska omassani ei ole montaa ihmistä, vaikka ne muutamat, jotka siihen kuuluvat, ovat siellä hyvin pysyvästi? Sama mitä teen, mutta jos teen sen yksin, olen outo, ulkopuolinen, sosiaalisesti rajoittunut, nörtti, no-life?  Mitä?

ARGH! Pääni räjähtää tämän yhteiskunnan kanssa.

Mutta minä viihdyn omassa elämättömässä elämässäni.
Vaikka en olisi tehnyt päivällä mitään "muuta kuin istunut tietokoneella", menen iltaisin nukkumaan onnellisena.
Kuinka moni voi sanoa samaa?

The army of my little friends

Tätä touhuan nykyään; sotalapsia.

Niiden tarina ulottuu kauas vuoteen 2011 kun eräs nuori nainen sai päähänsä, että "AHHAA! Eihän chibimäisen pehmon tekeminen niin vaikeaa voi olla!" jä päätti omin hennoin kätösin ommella yhden sillä valtavan suurella tietämyksellä, joka hänellä oli käsitöistä. Noh, tulos oli varsin reppana (kuvassa oleva ainoa valmis lapsonen), ja kun tekijän sisko näki kyseisen räpellyksen, tarina sai syvyyttä kun sisko rääpäleelle nauraessaan kommentoi; "Tiäkkö, niissä vanhoissa sotaelokuvissa, misä on aina pari semmosta rispaantunutta sotaorpoa ja niillä lapsilla on aina ihan yhtä rispaantunut ja kurja nukke. Tää tyyppi näyttää ihan semmoselta."

Ja niin alkoi Sotalasten tarina.

Ei ne kauniita ole, mutta jokainen on kursittu kokoon suurella rakkaudella, eikä yksikään Lapsi ole samanlainen kuin toinen.

Nämä kaverit lähtevät hyviin koteihin kunhan saavat päälleen vaatetta, nassun ja hiukset. Kangaspaloista tulee aikanaan kolme omaa kokeilua.

Talviaurinko

Mikä se sieltä pilvien raosta pilkistää?
Onko se aurinko?
On se jännä, kun joulusta on selvitty niin tuntuu, että talviki on jo kevääksi kääntymässä, vaikka onhan tässä vielä monta kuukautta pakkasia ja loskaa jäljellä.  Mutta virkein mielin.
Tosin, en mää kyllä aina oikein jaksa käsittää, mikä siinä kesässä on niin odottamisen arvoista. On vain kuumaa ja kaikenmaailman höttiäisiä ja koko ajan hiki. Pleh.

Lueskelin tässä pari päivää sitten historiallisista keksinnöistä ja niiden patentoimisestä (jep, what? x,D) ja mietin vain pienessä mielessäni, miten miljardi kertaa mielenkiintoisempaa sekin oli kuin saumojen poikkileikkausten piirteleminen. Surullista.
Ei kai se kaksi ja puoli vuotta niin pitkä aika ole? Eihän?

Mutta olisi vaan todella hienoa joskus elää hetkessä, eikä aina vain odottaa jotakin. Ehkä se ei ole mahdollistakaan, en tiedä.


Ai niin, pitäisi edelleen etsiä täältä jokin kiva lenkkipolku. Joku sellainen luonnonhelmainen.
Katsotaan, jos saisin joku päivä aikaiseksi.

Pata kattilaa soimaa

Olen noin kahdeksan  vuotta pelannut foorumiroolipelejä, ja  ajattelin viimeinkin pyhittää yhden postauksen kokonaan niille.

Silloin kun Tolkienin tuotanto oli muotia, roolipelejä oli vaikka muille jakaa. Niitä tuli kuin sieniä saateella ja pelaajia oli vieläkin enemmän. Lisäksi niitä oli vaikka minkälaisia ja sai kyllä olla ihan satavarma, että jostain löytäisi itselleen mieleisen.

Mutta se oli silloin.
En tiedä, olenko vain etsinyt väärästä paikasta, mutta nykyään tarjonta tuntuu olevan kovin erilaista ja huomattavasti yksipuolisempaa. Osasyynä on varmasti foorumipelaamisen suosion vähentyminen, mutta silti. Mitä ihmettä?
Peleissä ei ole sinänsä mitään vikaa, mutta vaatimustaso on ihan huikea tai sitten sitä ei ole. Missä kultainen keskitie? Taas kerran.

Toisessä ääripäässä peleillä on tarkasti seurattava juoni ja hillittömästi sääntöjä ja muistettavia asioita, ja pelaaminen itsessään tuntuu olevan enemmän velvoite kuin hauskaa ajanvietettä. Ja kaikki pannaan "laadun" piikkiin. Laadukas peli on peli, jossa on tiukat säännöt, viestin pituusminimi, suunniteltu juoni, juoneen sopivat hahmot ja tekstiä enemmän kuin em. Tolkienin kirjoissa. Onko se sitä? Laatua, siis?
Ehkä on ehkä ei, omalla kohdallani on ainakin suuri kynnys liittyä juonelliseen peliin. En pidä ajatuksesta, että minun on nuodatettava jotain suurempaa senariota tai pidettävä silmällä muita pelejä, jotta pysyisin ajan hermolla. Jos haluan etukäteen päätetyt tapahtumat ja jutut, luen kirjan. Tarkoitan tällä nyt sellaista hyvin tarkkaa juonta, "Täällä on sit sota" ei ole tarkka juoni ja sitä on helpompi noudatellakin.  Minusta on kiva kirjoittaa ja "leikkiä" roolipelejä, kun en tiedä, mihin hahmoni päätyvät.
Totta kai, on pelaajia, jotka nimen omaan haluavat juonta. Ymmärrättevää, mutta sääli sinänsä kun vapaiden pelien määrä on vähentynyt.
Vai tuntuuko se vain?
Okei, myönnän, vaikka karsastan mammuttitekstejä, tykkään lukea huolella tehtyjä maailmoja; niiden historiaa, mytologiaa, lajeja ja sen sellaista. Huolella luodut puitteet vapaalle pelaamiselle. Nam nam. Onko sellaisia pelipaikkoja enää aktiivisina?

Sitten se toinen ääripää.
Pikaisesti tehdyt roolipelipaikat, jossa suunnilleen kaikki on sallittua, eikä mitään ole suunniteltu hyvin. Onhan niissäkin oma viehätyksensä, mutta tuntuu todella oudolta jos ei ole mitään rajoituksia.
Nykyisellään näihin törmää harvemmin, mutta ehkä niitäkin on?

Sitten vielä yksi juttu tähän liittyen.
Mikä ihmeen pakko on saada kaikkiin peleihin kauheaa kurjuutta? Sota, tauti, valtataistelu tai joku muu konflikti. Ainoaa arkea, mitä löytyy on kouluropet ja muut niiden tapaiset. Eikö keksityssä ympäristössä voi olla rauhallista? Noh, utopistista peliä odotellessa.

Ja nyt lempipurnausaiheeseeni; hahmoihin.
Tai no, tällä hetkellä ne ei hierräkään niin paljon kuin yleensä. Ihmettelen vain sitä Gary Stuiden ja Mary Sueiden määrää. Luulisi että täydellisellä hahmolla on tylsä pelata, mutta ehkä tämäkin liittyy niihin pelaajan ihmisihanteisiin, joista Mustesoihtu kirjoitteli.
Silti.
Tavallisella hahmolla pelaaminen on tavallaan yllättävämpää. Sille kun voi sattua ihan mitä vain.

Tuttavallisessa tunnelmassa tehdään eniten erehdyksiä

Okei, ilmeisesti kykynen päivittämään blogini vain kerran kuukaudessa, vaikka kuinka yritän. Sen siitä saa kun ei osaa jaaritella muusta kuin artblockeista ja inspiraatiota syövistä marsuista, joista molemmista voi jutella mukavia DeviantArtin puolella. Sinnehän tuollaiset vikinä kuuluu, vai mitä?

Syy hiljaiseloon on varsin yksinkertainen; Länsirintamalla ei mitään uutta.
Joulun odottelua (kohta viimein ihan oikeasti kun on joulukuu), Desucon taiteilua (jota saisi olla enemmänkin) ja reissaamista (jota puolestaan saisi olla vähemmänkin). Niin, ja koulussakin olen tosiaan. Ja vieläpä ihan kiltisti!
Olen oppinut kaikenlaista jännää koulussa (ja ehkä saanut vähän itsevarmuuttakin) ja olisi mahtavaa päästä kokeilemaan jonkun erikoisen asun tekemistä. Cossiasua, vaikkapa! Ehkäpä sitten jonakin päivänä.

Viime aikoina olen vähän etsinyt itseäni ja todennut, että en mää vaan pääse irti nörtteydestäni - tykkään siitä liikaa. Turhaahan on iteltään kieltää niitä asioita, joista nauttii, vaikka muut niille nauraisivatkin tai pitäisivät ihan tylsinä. Eihän ne minusta tylsiä ole ~
... Niinpä vietin hyvällä omallatunnolla tuntitolkulla puunaten nukkea, lukien satukirjoja ja kuunnellen musiikkia.

Onni tosiaan on pieniä asioita.
Niin kornilta kuin se kuulostaakin.